• Tuulikki

Onko elämää vision jälkeen?


“Suomalainen musiikkikoulutus on maailman parasta. Se vaalii musiikillista moninaisuutta ja yksilöllisiä oppimispolkuja elämän eri vaiheissa. Koulutus turvaa yhtä lailla elinikäisen harrastamisen kuin mahdollisuuden kasvaa huippuammattilaiseksi.”

Näin luvataan joulukuussa 2020 julkaistussa Musiikkikoulutuksen visio 2030 -dokumentissa.


Visiot ovat taas ajankohtaisia näin kuntavaalien alla. Kuten visiotekstit yleensä, tämäkin dokumentti on kirjoitettu harjoittaen sellaista retoriikkaa, jonka kanssa juuri kukaan ei voi olla eri mieltä. (Tosin en ole aivan vakuuttunut siitä, miksi tai millä mittareilla suomalaisen musiikkikoulutuksen tulisi olla maailman parasta. Jos kyse on suomalaisten mieskapellimestareiden suhteellisesta osuudesta maailmanmarkkinoilla, toiseksi paras riittäisi minulle.) Preesensissä kirjoitetut visiotekstit eivät kuvaile nykyistä asiaintilaa, vaan niillä maalaillaan kuvaa tulevaisuudesta, joka 2021 kuntavaalien puolueohjelmien mukaan on ainakin inhimillinen, menestyksekäs, kestävä, toimiva, turvallinen ja parempi. Ainoa varma asia on, että tulevaisuus on kaikille meille tuntematon, epävarma ja osin ennustamaton, joten visiolla ei aina ole konkreettista kosketuspintaa todellisuuteen. Siitä huolimatta on hienoa, että myös musiikkikoulutuksen kentällä toimivat ihmiset ovat valmiita käyttämään alati ehtyvää resurssiaan – aikaa – yhteisen vision luomiseen, jonka julkaisu noteerattiin jopa ministerin taholta. Visiotyö ja sen osana toteutetut seminaarit ja kyselyt ovat vaatineet useita työtunteja. Vision sisältö on myös käännetty ruotsiksi ja englanniksi, mikä on hatunnoston arvoinen asia.


Tutkijana olen kuitenkin tyrmistynyt siitä, että Suomen musiikkikoulutuksen visio 2030 ei sisällä ainuttakaan viittausta ArtsEqual-hankkeessa toteutettuun tutkimukseen. Viimeisen viiden vuoden aikana hankkeessa on julkaistu kymmeniä tutkimuksia, raportteja ja politiikkasuosituksia, jotka pureutuvat taide- ja musiikkikasvatuksen tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin – niihin teemoihin, jotka mainitaan myös visiossa: saavutettavuus, moninaisuus, yhdenvertaisuus, elinikäinen oppiminen, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, rakenteellinen uudistaminen, pedagoginen johtaminen ja kestävä tulevaisuus. Olen varma siitä, että musiikkikoulutuksen visiotyön ydinryhmä (johon niin ikään ei kuulu ainuttakaan ArtsEqualissa työskennellyttä tutkijaa) osaisi kysyttäessä antaa uskottavan selityksen tälle poissulkemiselle. Hankkeessa työskennelleenä olen omakohtaisesti kokenut sen, että epäkohtien esiin tuominen herättää usein vastustusta ja kentällä helposti tympäännytään tutkijoiden puheenvuoroihin. Jos Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvosto on kuitenkin päättänyt tukea 6,5 miljoonalla eurolla suomalaisen taidepalvelujärjestelmän eriarvoisuuden ja epätasa-arvon tunnistamista ja purkamista, on tutkijoiden velvollisuus tarkastella järjestelmää kriittisesti eikä vain tutkia esimerkiksi “musiikin kognitiivisia ja sosioemotionaalisia vaikutuksia” (ote visiosta).

Visiossa mainitaan yhteensä 25 toimenpide-ehdotusta, joista poimin ne, joissa mainitaan tutkimus –– sillä oletuksella, että ne voisivat koskea minua ja tutkijakollegojani ja toimia ohjenuoranamme tulevaisuuden tutkimustarpeissa. Löysin kaksi:


Toimenpide-ehdotus 7: Koulutusorganisaatiot ja muut musiikkialan toimijat vahvistavat dialogia koulutuksen, tutkimuksen, työelämän ja poliittisen päätöksenteon välillä.


Toimenpide-ehdotus 8: Musiikkikoulutuksen vaikutuksia yhteiskunnassa mitataan tutkimuksen keinoin.


Kumpaakin toimenpidettä on toteutettu osana strategista hanketta. Toimenpiteiden mukanaolo tässä visiossa kertoo siitä, että dialogia ja tutkimustuloksia kaivataan lisää, mikä on tietysti parempi vaihtoehto kuin tutkimuksen totaalinen poissaolo vision toimenpiteistä. Vision jälkeinen elämä onkin usein visiotyötä kiinnostavampaa ja samalla haastavampaa. Politiikan tutkimuksissa (esim. Lees-Marshment 2016) havaittu kriittinen haaste on, että visioiden täytäntöönpanolla ja strategisella suunnittelulla ei vain edistetä yksittäistä visiota, kannusteta ja valvota sitä, vaan niillä myös usein pyritään vaihtoehtoisten toimintamallien, käytänteiden ja ajattelutapojen järjestelmälliseen tukahduttamiseen.


Niinpä nämä toimintamallit ja käytänteet sekä keskustelu, joka koskee implisiittisesti koskemattomia arvoja pyrkii saamaan etusijan. Tällainen arvo voisi musiikkikoulutuksen kontekstissa olla vaikkapa musiikkikasvatuksen/musiikin opetuksen/musiikin laatu, johon visiotekstissäkin usein viitataan avaamatta sen tarkemmin, mitä sillä tarkoitetaan. Tämän arvon koskemattomuuden varmistaminen vaimentaa monimuotoisuutta ja ylenkatsoo kontekstisidonnaisia tarpeita, mikä johtaa yleensä sattumanvaraisiin kehityskulkuihin, epätasa-arvoisiin ohjelmallisiin tuloksiin ja arvopohjan rappeutumiseen. Lopputulemana “tulokset” eivät täsmää visiossa esitettyjen “lupauksien” kanssa. Tämä noidankehä on politiikassa niin yleinen, että se vaikuttaa visiotekstien uskottavuuteen ja ihmisten haluun olla mukana luomassa aidosti parempaa huomista.


Miten sitten voisimme välttää tämän sudenkuopan suomalaisen musiikkikasvatuksen tulevaisuusstrategioissa? Musiikkikasvatuksen tutkimuksessa ja opetuksessa saamien kokemuksieni pohjalta “epämukavuuden pedagogiikka” (pedagogy of discomfort) soveltuu parhaiten tämän kriittisen pohdinnan herättämiseen ammattilaisten – niin tutkijoiden, opettajien kuin oppilaitosjohdon – keskuudessa. Yllättävää kyllä, se ei tarkoita heittäytymistä epätoivon, itseinhon ja ammatillisen häpeän rotkoon. Pedagogiikalla luodaan kollektiivisesti hallittavissa olevaa epämukavuutta, jolla saadaan aikaan muutokseen tarvittavaa reflektiivistä ajattelua ja dialogia (Gale & Molla 2016).


Epämukavuuden pedagogiikka on kriittistä ja yhteistoiminnallista. Se vaatii keskinäistä todellisuuden tutkiskelua, harkitsevaa kuuntelua sekä vilpitöntä puhuntaa. Siinä tullaan horjutetuksi vaalittuja uskomuksia ja oletuksia, mikä tietysti monesti on – epämukavaa. Yhtä lailla tärkeää on kuitenkin luoda ympäristö, jossa jokainen voi jakaa näkemyksiään pelkäämättä pilkatuksi tai tuomituksi tulemista. Epämukavuuden pedagogiikka pakottaa meidät ajattelemaan laajempien kollektiivisten etujen pohjalta, jotka voivat joskus olla näennäisesti ristiriidassa omien, välittömien etujen ja ammatillisten meriittien kanssa. Toisin sanoen: kun visiossa julistetaan, että ala pyrkii vahvistamaan “musiikin moninaisuutta ja alan yhtenäisyyttä” sekä kunnioittamaan ”eri instrumenttien, työtapojen ja musiikkien erityispiirteitä”, laitan tohtorinhattuni pantiksi siitä, että tämä visio on voimakkaasti ristiriidassa enemmän kuin yhden musiikkiopistossa työskentelevän instrumenttiopettajan ammatillisten arvojen kanssa.


Kun uskalletaan sitoutua epämukavuuden pedagogiikkaan, voidaan tunnistaa todellisia ja monesti epämiellyttäviä ongelmia ja tarpeita, joita sitten voidaan kääntää mahdollisuuksiksi. Näin vältämme vision jälkeisen krapulan, joka ei myöskään merkitse juhlapuhein venytettyä ikuista vappua vaan tahdonalaista ja rehellistä yhteistyötä toivon kannattelemana.


Lähteet:

Gale, T. & Molla, T. (2016). Deliberations on the deliberative professional. Thought-provoking actions. Teoksessa J. Lynch ym. (toim.) Practice Theory and Education: Diffractive readings in professional practice. Routledge.

Lees-Marshment, J. (2016). Deliberative political leaders: The role of policy input in political leadership. Politics and Governance, 4(2), 25–35.


Lue myös: https://fisme.fi/musiikkiopistojen-kestava-tulevaisuus/